Olen nyt kohta 8 kuukautta saanut seurata aivan mielettömän tyypin elämää, oman poikani nimittäin. Kehitys on ollut huimaa ja nopeaa. On ihmeellistä ajatella sitä kääröä joka rinnalleni nostettiin ja verrata sitä nyt tuohon itse istuvaan ja kovaan ääneen kailottavaan miehenalkuun. Paljon on vielä edessä, tietenkin. Esimerkiksi eteenpäin pääseminen joka tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Poikani ei siis osaa vielä ryömiä eikä kontata, eikä kyllä nouse itse istumaankaan. Jännä juttu on myös se, että hän ei enää käänny itse edes vatsalleen, veikkaan sen olevan ihan vaan laiskuutta, äitiinsä tullut, valitettavasti.
Välillä ihan surettaa katsoa kun lapseni sätkii mahallaan kaikki raajat ilmassa ja haluaisi päästä eteenpäin, mutta ei ole vielä keksinyt että miten. Ollaan muutaman kerran käyty kaupungin avoimessa päiväkodissa ja siellä oikeastaan kaikki samanikäiset ja vähän nuoremmatkin lapset etenevät jollain tavalla. Poikani vain istuu ja suu auki katselee muiden menoa, aivan selvästi miettien "miten ne ton tekee?". Joskus mieleeni hiipii ajatus; onko jokin vialla? Tietenkään niin ei ole, lapseni on terve kaikinpuolin ja vain kehittyy omaan tahtiinsa. Silti kyseistä ajatusta on usein vaikea työntää sivuun.
Monet ovat sanoneet; "ole onnellinen ettei se vielä liiku!" kummallinen ajattelutapa mietin...on kuitenkin hyvin todennäköistä että joskus tulevaisuudessa olen täysin samaa mieltä.
Täytyy siis vaan antaa hänelle aikaa ja nauttia niistä taidoista jotka hän jo osaa (loistava huumorintaju, sorminäppäryys,hurmaustaito vain muutamia mainitakseni)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti