Vähän hölmöltä tuntuu ajatella, että jään ikävöimään autoa, mutta tiedän etten ole ainoa. Kai autosta tulee jollain tavalla osa perhettä, varsinkin jos sillä ajetaan usein. Ehkä auton nimeäminen vaikuttaa myös osaltaan asiaan.
Sinikka oli tai on vieläkin, Peugeot 206 merkkinen auto, vuosimallia 1998, meille auto saapui lokakuussa 2010 eli vähän reilu kolme vuotta saimme sillä ajella. Sinikassa oli neljä ovea ja kattoluukku, samanlaista autoa en montaa nähnyt, se oli ihan special -tapaus siinäkin asiassa. Sillä oli hyvä ajaa vaikka ei mikään voimanpesä ollutkaan, kyllä sillä silti muista ohi pääsi jos oli tarvis.
Pienestä koostaan huolimatta se oli kuitenkin melkoinen tilaihme, tähän asti meidän kolmihenkinen perheemme matkarattainemme on sillä kulkenut. Sillä on myös kuljetettu kirjahyllyä, sohvapöytää sekä lukemattomia kertoja erilaisia teatterilavasteita -ja rekvisiittaa ja tietysti ihmisiä.
Ainoastaan kerran olen sillä jäänyt tienvarteen, silloin hajosi vaihdelaatikko. Muitakin korjauksia on tehty ja vikoja on ilmennyt milloin mitäkin, kattoluukku lakkasi toimimasta samoin takalasin pyyhkijä. Onneksi nämä eivät ihan hirveän olennaisesti ajamiseen vaikuttaneet joten matka saattoi jatkua. Myös lämpöjohdon pistoke meni rikki. Siitäkin huolimatta, että Sinikka ei ollut talvella lämmityksessä ja pakkasta oli -20 (tai enemmän) se lähti käyntiin, joka kerta.
Se oli minun ja mieheni ensimmäinen auto. Oli aivan ihmeellistä silloin ajatella että oli ihan ikioma menopeli ja kaiken lisäksi minun nimissäni, minun Sinikka.
Sillä tuotiin kotiin ensimmäinen lapsemme, helteisenä kesänä, ei ilmastointia.
Monia hyviä muistoja siis on jäänyt tästä autosta. Luotettava Sinikka on nyt odottamassa uusia omistajia autokaupassa. Jos rupesi kiinnostamaan, voin kertoa missä.
Autokauppiaalle lähtiessä sanoin; "Myy se hyvään kotiin, se on tosi hyvä auto!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti