Opettelua

Nythän on siis niin, että kun erosimme mieheni kanssa niin piti sopia kuinka tehdään pojan kanssa. Yhteishuoltajuus meillä on ja saatiin onneksi sovittua sopuisasti viikkorytmin, jonka mukaan poika on isänsä luona joka toinen viikko keskiviikosta maanantaihin.
Nyt on se viikko.
Täytyy myöntää, että nautin yksinolosta. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on se ihan eri asia olla hänen kanssaan itsekseen 24/7 kuin jos siinä olisi kaksi aikuista.
Saan asioita hoidettua, koulutehtäviä tehtyä, kotihommat tehtyä ja ihan vaan olla itseni kanssa.
On kuitenkin suuri muutos, etten enää elä sen ihmisen kanssa jonka kanssa vietin elämästäni kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika.

Välillä iskee epätoivo, että miten tästä kaikesta selviää. Kuinka oma jaksaminen ja kyvyt riittävät pyörittämään arkea kotona, käydä koulussa ja vielä huolehtia itsestään. Jälkimmäinen onkin jäänyt hieman paitsioon. Toisinsanoen liikunta on jäänyt pois. Kaipaisin sitä, mutta ajalliset ja rahalliset resurssit eivät juuri nyt siihen riitä.

Olen myös miettinyt asemaani naisena. Välillä mieleen hiipii ajatus, että entä jos en löydäkkään ketään jonka kanssa jakaa tämä kaikki? Se on vähän pelottavaa.
En oikein tiedä missä ja miten uusia ihmisiä tapaisi. Kuinka aloittaa jonkun kanssa aivan puhtaalta pöydältä, ihan alusta.
Se ei tunnu enää niin helpolta kun on jo rakentanut itselleen elämän. On lapsi ja haaveissa tuleva lähihoitajan ammatti. Kuinka siihen kuvioon mahtuu ketään uutta?

Tämä kaikki on siis uuden opettelua ihan joka suhteessa. Varmasti se on meille kaikille joita tämä elämänmuutos koskettaa. Toistaiseksi asiat ovat sujuneet hyvin. Kaino toiveeni on, että näin tulisi olemaan jatkossakin. Aika näyttää.
Ja sitä nimenomaista aikaa tässä kaiken käsittelyssä ja opettelussa tarvitseekin.