Kolme kuningasta

Tänä vuonna on todellakin mitä odottaa! Saan tilaisuuden nähdä kolme idoliani puolen vuoden sisällä, yksi niistä on jo takana.

Ensimmäisenä oli Niklas Hagman, hän on ollut lempipelaajani jo kauan ja kun hän tällä kaudella tuli Porin Ässiin pelaamaan en meinannut pysyä nahoissani. Ässillä oli tammikuussa peli Kalpaa vastaan ja sehän piti päästä tietysti katsomaan. Ystäväni kanssa katsoimme pelin, jonka harmittavasti kyllä Kalpa hävisi.
Peli jälkeen jäimme hallin taakse odottelemaan pelaajia. Olin ottanut mukaan Suomen pelipaidan joka minulla on Hagmanin nimellä, siihen halusin ehdottomasti herran nimmarin. Pakkasta oli paljon ja meillä vaatetta vähän, ei hyvä yhdistelmä seisoskella ulkona. Ystäväni haki autonsakin ja lämmittelimme siellä, mutta odotustamme ei palkittu. Pelaajia ei vain näkynyt. Oli pakko luovuttaa ja lähteä kotiin. Vähän harmitti kun jäi signeeraus saamatta, mutta meillä oli niin hauskaa siinä odotellessa että se lievensi huomattavasti harmistusta.

Toinen "kuninkaista" on näyttelijä Aku Hirviniemi. Hänen monologi esityksensä Melomista saapuu Kuopioon maaliskuussa. Kiitos anoppini pääsen sen katsomaan, ihan mahtavaa! Hirviniemi vetosi minuun heti ensimmäisellä Putouksen katselukerralla. Sen jälkeen olen vain vakuuttunut hänen taidoistaan ja vihdoin sitten näen hänet livenä, en oikein tiedä miten selviän siitä henkisesti. Voi olla hyvinkin suurta tunnekuohua aiheuttava kokemus.



Kaiken tämän kruunaa Hän, joka saapuu Suomeen toukokuussa. Hän, jota on odotettu tänne jo niin kauan. Hän, josta tein esitelmän ysiluokalla. Hän, joka oli suosikkini jo poikabändiaikoinaan. Hän, jota en koskaan edes villeimmissä kuvitelmissani uskonut ikinäikinäkoskaanmilloinkaan näkeväni livenä. Mutta niin vain sain 30 -vuotis syntymäpäivälahjaksi lipun ROBBIE WILLIAMSin konserttiin!!! Se jos joku on varmasti ikimuistoinen kokemus jota ei voi verrata mihinkään. Sitä on vaikea edes uskoa todeksi ja melko epätodelliselta se varmasti tuntuukin aikanaan.



 Ihan mielettömiä kokemuksia on siis luvassa ja on jo takana tänä vuonna.Onnellisten tähtien alla saan paistatella, toivottavasti tämä onni jatkuu vielä pitkään!

Jäähyväiset

Tänään piti jättää jäähyväiset uskollisesti palvelleelle autollemme Sinikalle. Tiesin että tämä on pian edessä, onhan perheemme kasvanut ja enemmän tilaa tarvitaan myös kuljetukseen, silti siihen ei pystynyt valmistautumaan miten pahalta se kuitenkin tuntuisi. Ostimme siis uuden auton, isomman ja vähän uudemman ja Sinikka meni siinä vaihdossa.
Vähän hölmöltä tuntuu ajatella, että jään ikävöimään autoa, mutta tiedän etten ole ainoa. Kai autosta tulee jollain tavalla osa perhettä, varsinkin jos sillä ajetaan usein. Ehkä auton nimeäminen vaikuttaa myös osaltaan asiaan.

Sinikka oli tai on vieläkin, Peugeot 206 merkkinen auto, vuosimallia 1998, meille auto saapui lokakuussa 2010 eli vähän reilu kolme vuotta saimme sillä ajella. Sinikassa oli neljä ovea ja kattoluukku, samanlaista autoa en montaa nähnyt, se oli ihan special -tapaus siinäkin asiassa. Sillä oli hyvä ajaa vaikka ei mikään voimanpesä ollutkaan, kyllä sillä silti muista ohi pääsi jos oli tarvis.
Pienestä koostaan huolimatta se oli kuitenkin melkoinen tilaihme, tähän asti meidän kolmihenkinen perheemme matkarattainemme on sillä kulkenut. Sillä on myös kuljetettu kirjahyllyä, sohvapöytää sekä lukemattomia kertoja erilaisia teatterilavasteita -ja rekvisiittaa ja tietysti ihmisiä.
Ainoastaan kerran olen sillä jäänyt tienvarteen, silloin hajosi vaihdelaatikko. Muitakin korjauksia on tehty ja vikoja on ilmennyt milloin mitäkin, kattoluukku lakkasi toimimasta samoin takalasin pyyhkijä. Onneksi nämä eivät ihan hirveän olennaisesti ajamiseen vaikuttaneet joten matka saattoi jatkua. Myös lämpöjohdon pistoke meni rikki. Siitäkin huolimatta, että Sinikka ei ollut talvella lämmityksessä ja pakkasta oli -20 (tai enemmän) se lähti käyntiin, joka kerta.

Se oli minun ja mieheni ensimmäinen auto. Oli aivan ihmeellistä silloin ajatella että oli ihan ikioma menopeli ja kaiken lisäksi minun nimissäni, minun Sinikka.
Sillä tuotiin kotiin ensimmäinen lapsemme, helteisenä kesänä, ei ilmastointia.

Monia hyviä muistoja siis on jäänyt tästä autosta. Luotettava Sinikka on nyt odottamassa uusia omistajia autokaupassa. Jos rupesi kiinnostamaan, voin kertoa missä.
Autokauppiaalle lähtiessä sanoin; "Myy se hyvään kotiin, se on tosi hyvä auto!"

Se liikkuu sittenkin....vai?

Olen nyt kohta 8 kuukautta saanut seurata aivan mielettömän tyypin elämää, oman poikani nimittäin. Kehitys on ollut huimaa ja nopeaa. On ihmeellistä ajatella sitä kääröä joka rinnalleni nostettiin ja verrata sitä nyt tuohon itse istuvaan ja kovaan ääneen kailottavaan miehenalkuun. Paljon on vielä edessä, tietenkin. Esimerkiksi eteenpäin pääseminen joka tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Poikani ei siis osaa vielä ryömiä eikä kontata, eikä kyllä nouse itse istumaankaan. Jännä juttu on myös se, että hän ei enää käänny itse edes vatsalleen, veikkaan sen olevan ihan vaan laiskuutta, äitiinsä tullut, valitettavasti.
Välillä ihan surettaa katsoa kun lapseni sätkii mahallaan kaikki raajat ilmassa ja haluaisi päästä eteenpäin, mutta ei ole vielä keksinyt että miten. Ollaan muutaman kerran käyty kaupungin avoimessa päiväkodissa ja siellä oikeastaan kaikki samanikäiset ja vähän nuoremmatkin lapset etenevät jollain tavalla. Poikani vain istuu ja suu auki katselee muiden menoa, aivan selvästi miettien "miten ne ton tekee?". Joskus mieleeni hiipii ajatus; onko jokin vialla? Tietenkään niin ei ole, lapseni on terve kaikinpuolin ja vain kehittyy omaan tahtiinsa. Silti kyseistä ajatusta on usein vaikea työntää sivuun.
Monet ovat sanoneet; "ole onnellinen ettei se vielä liiku!" kummallinen ajattelutapa mietin...on kuitenkin hyvin todennäköistä että joskus tulevaisuudessa olen täysin samaa mieltä.
Täytyy siis vaan antaa hänelle aikaa ja nauttia niistä taidoista jotka hän jo osaa (loistava huumorintaju, sorminäppäryys,hurmaustaito vain muutamia mainitakseni)

Onnea on...

...ihanat ihmiset elämässä. Minulle on käynyt niin hyvin, että olen saanut maailman parhaan anopin! Hän auttaa aina kun on tarvis, välillä ei edes tarvitse pyytää, hän on käsityövelho, leipomusexpertti ja hyvää seuraa. En ole koskaan hänen kanssaan voinut samaistua mihinkään anoppivitseihin. Mieheni onkin joskus sanonut, että olen pelottavan paljon hänen äitinsä kaltainen, ehkä siinä on syy miksi tulemme niin hyvin toimeen.
Nyt kun teimme hänestä mummon on hän ollut korvaamaton apu, jos ei sitä jo myös aiemmin ollut. Lapsenhoitoapua löytyy tarvittaessa, poikani on saanut uniikkeja vaatteita ja leluja (myös muutama ystävän lapsi on päässyt hänen taidonnäytteistään iloitsemaan) , tiedän myös että lapsellani on lähellään ihmisiä jotka oikeasti välittävät.
Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös mieheni isä, eli appiukko (minun korvaani vähän kalskahtava sana). Heidän apuunsa voimme luottaa missä asiassa tahansa.

Aivan samanlaiset kiitokset ja ylistykset ansaitsee myös oma äitini, tietenkin. Hän asuu kauempana ja sen takia emme niin usein näe, mutta elämässämme hän on mukana kuitenkin hyvin tiiviisti. Jos olen epävarma jostain asiasta niin soitan aina äidille, toiset katsovat Googlesta, jos tapahtuu jotain iloista, surullista, kauheaa, ihanaa...soitan äidille. Olemme aina tervetulleita hänen luokseen käymään ja jo kahdesti olemmekin poikani kanssa sinne junalla matkustaneet. Töidensä vuoksi mieheni ei ole ollut näillä reissuilla mukana. Myös äitini on käsityövelho, miten onnekas olenkaan! Itse en ehkä juuri sen takia osaakkaan tehdä mitään käsitöitä (ei hermot kestä).

Ylistykseni senkuin jatkuu! Sen ansaitsevat myös ystäväni jotka ovat kuorrute tässä elämäni kakussa. Monia heistä saan kiittää siitä, että olen jaksanut tarpoa läpi monista kolhuista joita eteeni on tullut. Olen saanut vertaistukea, ohjeita, kannustusta. Näitä olen juuri tarvinnut tuoreen äitiydeni äärellä.
Muutama heistä asuu kauempana emmekä tapaa useinkaan (onneksi on puhelin ja naamakirja), mutta kun tapaamme, on kuin emme olisi olleet päivääkään erossa. Vaikka elämäntilanteet, vuodet ja kaupungit vaihtuvat, he eivät putoa kyydistä.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä kiitoksen ansaitsee rakas mieheni. Hän on jo vuosia jaksanut elää rinnallani, minun joka olen hyvin temperamenttinen ja ailahtelevainen luonteeltani. Helppoa ei ole ollut, mutta hän on aina jäänyt, eikä minun ole koskaan tarvinnut epäillä hänen rakkauttaan. Se on vilpitöntä ja välillä epäilen ansaitsenko sitä oikeastaan. Hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, vaikka tietää kaikki vikani. Hän on ollut tukenani monessa käänteessä joita elämässäni on ollut (esim. kun kyynärpääni murtui, en olisi ilman häntä saanut edes voileipää itselleni tehtyä!).

Kun nyt mietin kaikkia näitä ihmisiä joita ilman en ehkä olisi tässä, en voi oikein edes käsitellä sitä tunnetta mikä minut valtaa. Liian harvoin tulee mietittyä kaikkea sitä hyvää mitä onkaan saanut, usein tulee keskityttyä enemmän niihin negatiivisiin asioihin.
Täytyy patistaa itseään että muistaisi usein sanoa näille ihmisille kuinka paljon he minulle merkitsevät, aina ei tarvitse olla joku tietty päivä sen tekemiseen, ihan tavallinen maanantaikin käy.

(listaa voisi jatkaa loputtomiin sillä elämääni kuuluu myös ihanat sisarukset, rakas kummitäti, maailman parhaat mummit ja ukki, ihana kummityttö sekä kaksi kummipoikaa, kummityttöni äiti joka on ollut elämässäni mukana melkein yhtä kauan kuin oma äitini....)

Eka kerta :)

Tässä sitä nyt ollaan. Pitkän mietinnän jälkeen päätin aloittaa oman blogin. Olen seurannut muutaman ystävän ja parin julkkiksen blogia lähes päivittäin ja siitä innostus sitten on lähtenyt. Paljon on jo tekstin aiheita pyörinyt mielessä, mutta jotenkin on pelottanut tehdä asian eteen mitään. Mielessä pyörii ajatus että matkin toisia...mutta jos teen omanlaisen blogin niin eihän se ole kenenkään matkimista, eihän?
Perinteinen päiväkirjan pitäminen tuntuu jotenkin hankalalta, ei muka ole aikaa istahtaa pöydän ääreen, ottaa kynä käteen ja kirjoittaa. Paljon helpompaa on mennä koneen ääreen ja naputella ajatuksensa sinne, kaikkien nähtäväksi. Sekin tässä mietitytti...kuinka paljon haluan omia ajatuksiani muiden ihmisten tietoon saattaa? Sehän on ihan itsestäni kiinni kuinka paljon haluan kertoa, tietenkin. Täytyy siis antaa itselleen aikaa tottua tähän ajatukseen, että todella tällaisen blogin tein.
Tänne ei todennäköisesti tulee mitään hienoja kuvaotoksia, koska meillä on melkoisen huono kamera, joitain räpsäisyjä voi tietysti joskus laittaa. Mutta kuvat eivät niinkään ole tämän blogin ydin, vaan teksti.

Hieman kirjoitustani saattaa hankaloittaa 2013 syntynyt poikani joka vie melkoisen osan ajastani. Hän kuitenkin onneksi kasvaa koko ajan ja joskus viihtyy jopa hetken itsekseen, heh! Ja suureksi onneksi hänen isänsä kotona ollessaan tykkää viettää hänen kanssaan aikaa.

Tästä se nyt sitten alkaa. Minun bloggaajan "urani". Kommentteja saa ja pitää jättää, niin pystyn kehittymään kirjoittajana ja osaan korjata mahdollisia virheitäni.