Onnea on...

...ihanat ihmiset elämässä. Minulle on käynyt niin hyvin, että olen saanut maailman parhaan anopin! Hän auttaa aina kun on tarvis, välillä ei edes tarvitse pyytää, hän on käsityövelho, leipomusexpertti ja hyvää seuraa. En ole koskaan hänen kanssaan voinut samaistua mihinkään anoppivitseihin. Mieheni onkin joskus sanonut, että olen pelottavan paljon hänen äitinsä kaltainen, ehkä siinä on syy miksi tulemme niin hyvin toimeen.
Nyt kun teimme hänestä mummon on hän ollut korvaamaton apu, jos ei sitä jo myös aiemmin ollut. Lapsenhoitoapua löytyy tarvittaessa, poikani on saanut uniikkeja vaatteita ja leluja (myös muutama ystävän lapsi on päässyt hänen taidonnäytteistään iloitsemaan) , tiedän myös että lapsellani on lähellään ihmisiä jotka oikeasti välittävät.
Tähän samaan kategoriaan kuuluu myös mieheni isä, eli appiukko (minun korvaani vähän kalskahtava sana). Heidän apuunsa voimme luottaa missä asiassa tahansa.

Aivan samanlaiset kiitokset ja ylistykset ansaitsee myös oma äitini, tietenkin. Hän asuu kauempana ja sen takia emme niin usein näe, mutta elämässämme hän on mukana kuitenkin hyvin tiiviisti. Jos olen epävarma jostain asiasta niin soitan aina äidille, toiset katsovat Googlesta, jos tapahtuu jotain iloista, surullista, kauheaa, ihanaa...soitan äidille. Olemme aina tervetulleita hänen luokseen käymään ja jo kahdesti olemmekin poikani kanssa sinne junalla matkustaneet. Töidensä vuoksi mieheni ei ole ollut näillä reissuilla mukana. Myös äitini on käsityövelho, miten onnekas olenkaan! Itse en ehkä juuri sen takia osaakkaan tehdä mitään käsitöitä (ei hermot kestä).

Ylistykseni senkuin jatkuu! Sen ansaitsevat myös ystäväni jotka ovat kuorrute tässä elämäni kakussa. Monia heistä saan kiittää siitä, että olen jaksanut tarpoa läpi monista kolhuista joita eteeni on tullut. Olen saanut vertaistukea, ohjeita, kannustusta. Näitä olen juuri tarvinnut tuoreen äitiydeni äärellä.
Muutama heistä asuu kauempana emmekä tapaa useinkaan (onneksi on puhelin ja naamakirja), mutta kun tapaamme, on kuin emme olisi olleet päivääkään erossa. Vaikka elämäntilanteet, vuodet ja kaupungit vaihtuvat, he eivät putoa kyydistä.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä kiitoksen ansaitsee rakas mieheni. Hän on jo vuosia jaksanut elää rinnallani, minun joka olen hyvin temperamenttinen ja ailahtelevainen luonteeltani. Helppoa ei ole ollut, mutta hän on aina jäänyt, eikä minun ole koskaan tarvinnut epäillä hänen rakkauttaan. Se on vilpitöntä ja välillä epäilen ansaitsenko sitä oikeastaan. Hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen, vaikka tietää kaikki vikani. Hän on ollut tukenani monessa käänteessä joita elämässäni on ollut (esim. kun kyynärpääni murtui, en olisi ilman häntä saanut edes voileipää itselleni tehtyä!).

Kun nyt mietin kaikkia näitä ihmisiä joita ilman en ehkä olisi tässä, en voi oikein edes käsitellä sitä tunnetta mikä minut valtaa. Liian harvoin tulee mietittyä kaikkea sitä hyvää mitä onkaan saanut, usein tulee keskityttyä enemmän niihin negatiivisiin asioihin.
Täytyy patistaa itseään että muistaisi usein sanoa näille ihmisille kuinka paljon he minulle merkitsevät, aina ei tarvitse olla joku tietty päivä sen tekemiseen, ihan tavallinen maanantaikin käy.

(listaa voisi jatkaa loputtomiin sillä elämääni kuuluu myös ihanat sisarukset, rakas kummitäti, maailman parhaat mummit ja ukki, ihana kummityttö sekä kaksi kummipoikaa, kummityttöni äiti joka on ollut elämässäni mukana melkein yhtä kauan kuin oma äitini....)