I rest my case

Kyllä sitä vaan ihmeesti saa hommia hoidettua kun alkaa niitä vaan tekemään. Nytkin olen jo kolme sellasta asiaa tehnyt mitkä on jääneet roikkumaan syystä tai toisesta. Eikä kyseessä todellakaan oo mitään isoja juttuja, hyvin yksinkertasia ja nopeasti tehtyjä.

Aion unohtaa aikaisemmin kirjoittamani "pitäis"-listan. Miun ei oikeastaan pidä tehdä muuta kuin mistä tykkään (tässä ei oteta huomioon arjen välttämättömiä toimia jotka koskevat itseäni ja lastani) ja välillä olla tekemättä mitään.

Ihan kummemmin ressailematta oon selvinnyt tenteistä ja muista velvollisuuksista. Sitä vaan jotenkin aina asettaa itselleen hirveän korkeat tavoitteet ja sitten jos niihin ei pääsekkään niin itsesäälin ruoska viuhuu jättäen sielun pinnalle ikuiset arvet.
Tässä se taas tulee se sana...PITÄISI olla itselleen armollinen. Ole itsellesi armollinen. Olen itselleni armollinen.
Helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta just nyt olen tyytyväinen itseeni, että sain hoidettua edes muutaman homman pois päiväjärjestyksestä. Voin hyvillä mielin katsella vähän hömppää ja laittaa aivot narikkaan :)

Elämisen sietämätön keveys

Niinkuin eräs hyvä ystäväni joskus tuumasi, voi tätä elämän sietämätöntä keveyttä. Jos ihan tarkkoja ollaan en ole ihan varma edes mitä kyseinen lause tarkoittaa. En jotenkin osaa kuvitella keveyttä sietämättömäksi. Jos olisi kevyt olo, kevyt olla itsensä kanssa niin sehän olisi aika ideaalitilanne, ainakin omalta kannaltani.

Koko ajan tapahtuu paljon ja tuntuu, että aivot käyvät ylikierroksilla. Miuta neuvottiin, että laittaisin paperille ylös asioita joita (taas!) pitäisi tehdä. Laittaisin ne tärkeysjärjestykseen sekä myös niin,että mihin voimavarani oikeasti tällä hetkellä riittävät. Kuullostaa järkevältä...kunhan sen vain saisi aikaan.

Tuntuu että suurimman osan voimavaroista tällä hetkellä vie opiskelu. Uutta asiaa tulee todella nopeaa tahtia ja vähän alkaa välillä pelottaa, että näinköhän tästä hommasta kunnialla edes suoriutuu.

Onneksi olen päässyt aivan mahtavan porukan kanssa samalle luokalle! Siellä ei nimittäin kaveria jätetä. Ja miullehan se koulussa oleminen on lomaa ;) saan välillä olla ihan vaan oma itseni. 

Hirveästi olisi asiaa päässäkin mitä voisi kirjoittaa...tuntuu vaan, että ne kaikki pyörivät siellä ympyrää osaamatta mennä mihinkään. Ainakaan kovin järkevästi.

Ehkäpä ensi kerralla onnistuu paremmin.

Tätäkö se sietämätön keveys sitten on?

Pitäisi

Mie oon ihan uskomattoman hyvä aiheuttamaan itelleni stressiä asiasta kun asiasta. Saan kerättyä päähäni aina valtavan listan asioista joita pitäis. Tälläkin hetkellä mielessä vaan pyörii ne kaikki jutut mitkä on jääneet (taas) tänään tekemättä.
En tiedä miten saisin tän ajattelutavan jotenkin muutettua, koska se on osoittautunut hyvin kuluttavaksi. Kaiken hyvän lisäksi mie en tykkää siitä että miuta komennellaan tekemään asioita ja just sitähän mie itselleni teen. Yhdistelmänä ei kauhean toimiva paketti.

Tässäpä pientä listaa siitä mitä (mukamas) pitäis tehdä;
1. Lukea ensi viikon tentteihin
2. Tehdä luokan nimikylttitilaus
3. Ilmoittaa ystävälle tämän viikon aikataulu niin voitais sopia kylättelystä
4. Löytää jostain tauluarvioija
5. Päästä eroon kaikesta ylimääräisestä tavarasta (mm. pojan pienet vaatteet...)
6. Pitäisi harrastaa liikuntaa enemmän, kotonakin
7. Pitäisi syödä terveellisemmin ja jättää herkut vähemmälle
8. Pitäisi lopettaa tupakanpoltto
9. Pitäisi soittaa kummipojalle ja pyytää anteeksi kun unohdin hänen syntymäpäivänsä
10. Pitäisi viedä mummin vanha pyörä huoltoon
11. Pitäisi käydä ostamassa kummitytölle rippilahja
12. Pitäisi kirjoittaa osoitteenmuutoskortit ja laittaa ne eteenpäin (eipähän tässä uudessa osoitteessa olekkaan asuttu kuin pari kuukautta...)
13. Pitäisi viikata puhtaat pyykit kaappiin
14. Pitäisi imuroida
15. Pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan
16. Pitäisi lopettaa tämä itsensä kiusaaminen

Siinäpä nyt äkkiseltään muutama juttu mitä tuli mieleen...ei hyvältä näytä. Jotenkin mie pidän itteeni koko ajan ihmeellisessä puristusotteessa määrittelemällä kaiken mitä pitäisi tehdä.
Jos jollain on hyvä vinkki tämän ongelman poistamiseen niin otan mielelläni neuvoja vastaan.
Nimimerkillä "itseensä turhautunut äiti-ihminen"

Opettelua

Nythän on siis niin, että kun erosimme mieheni kanssa niin piti sopia kuinka tehdään pojan kanssa. Yhteishuoltajuus meillä on ja saatiin onneksi sovittua sopuisasti viikkorytmin, jonka mukaan poika on isänsä luona joka toinen viikko keskiviikosta maanantaihin.
Nyt on se viikko.
Täytyy myöntää, että nautin yksinolosta. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on se ihan eri asia olla hänen kanssaan itsekseen 24/7 kuin jos siinä olisi kaksi aikuista.
Saan asioita hoidettua, koulutehtäviä tehtyä, kotihommat tehtyä ja ihan vaan olla itseni kanssa.
On kuitenkin suuri muutos, etten enää elä sen ihmisen kanssa jonka kanssa vietin elämästäni kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika.

Välillä iskee epätoivo, että miten tästä kaikesta selviää. Kuinka oma jaksaminen ja kyvyt riittävät pyörittämään arkea kotona, käydä koulussa ja vielä huolehtia itsestään. Jälkimmäinen onkin jäänyt hieman paitsioon. Toisinsanoen liikunta on jäänyt pois. Kaipaisin sitä, mutta ajalliset ja rahalliset resurssit eivät juuri nyt siihen riitä.

Olen myös miettinyt asemaani naisena. Välillä mieleen hiipii ajatus, että entä jos en löydäkkään ketään jonka kanssa jakaa tämä kaikki? Se on vähän pelottavaa.
En oikein tiedä missä ja miten uusia ihmisiä tapaisi. Kuinka aloittaa jonkun kanssa aivan puhtaalta pöydältä, ihan alusta.
Se ei tunnu enää niin helpolta kun on jo rakentanut itselleen elämän. On lapsi ja haaveissa tuleva lähihoitajan ammatti. Kuinka siihen kuvioon mahtuu ketään uutta?

Tämä kaikki on siis uuden opettelua ihan joka suhteessa. Varmasti se on meille kaikille joita tämä elämänmuutos koskettaa. Toistaiseksi asiat ovat sujuneet hyvin. Kaino toiveeni on, että näin tulisi olemaan jatkossakin. Aika näyttää.
Ja sitä nimenomaista aikaa tässä kaiken käsittelyssä ja opettelussa tarvitseekin.

Aika aikaa kutakin

En edes uskalla katsoa kuinka kauan on edellisestä kirjoituskerrasta...paljon on välissä tapahtunut, eivätkä muutokset varmastikkaan tähän vielä lopu.

Olen aloittanut lähihoitajaopinnot, eronnut ja muuttanut poikani kanssa keskustan läheisyyteen. Suuria muutoksia, suuria mullistuksia, jotka ovat vaikuttaneet monen ihmisen elämään. Kaikkia vaikutuksia ja seurauksia ei vielä tiedä. Tähän asti on ainakin mennyt suhteellisen hyvin. Muutaman kerran on tullut käytyä melko syvissä vesissä noin niinkuin henkisellä tasolla. Kipuilua, itkua, itsesääliä, surua, vihaa...tunteiden kirjo on hyvin laaja mitä tässä on läpikäynyt. Ja puhun nyt vain itsestäni.

Apuna näissä muutoksissa ovat olleet läheiset, ystävät ja sukulaiset. Pieni rakas poikani on auttanut myös osaltaan jaksamaan, vaikka koenkin että hän on jonkinlainen sijaiskärsijä tässä aikuisten tyhmässä maailmassa. Enkä tietenkään tarkota lapseni tukena olemista sitä, että hänen olkapäätään vasten vuodattaisin kyyneleitä vaan ihan sitä, että hän on olemassa ja oma ihana itsensä.

Halusinkin aloittaa uudestaan kirjoittamisen ja ns. puhtaalta pöydältä. Vaihdoin blogin nimen ja ulkoasun. Voi olla että sisältöönkin tulee muutoksia...oman pääni sisältä kumpuavia ajatuksia on tarkoitus kuitenkin edelleenkin tänne kirjoitella. Osittain myös siksi, että on helpompi jäsennellä omia ajatuksiaan kun on kirjoittanut ne johonkin ylös. Ehkä myös huonot hetket tuntuvat vähemmän huonoilta kun niille antaa aikaa ja miettii mitä oikein tapahtuu.