Ylitsepursuavan positiivisuuden keskellä aloin ajatella aikaa hieman taaksepäin. Ei nimittäin ole pitkä aika siitä kun olin varma, ettei elämääni voi enää tulla mitään hyvää. Että jään yksin eikä kukaan välitä minusta. Ne ajat olivat hyvin synkkiä.
Paljon on siitä kuitenkin muuttunut. Kotonani on lisäkseni kissa, koira, joka toinen viikko oma lapseni ja joka toinen viikonloppu kaksi lainalasta sekä näiden lainalapsien isä. Mies, joka 1.4. alkaen on virallisesti avopuolisoni. Mies, joka välittää miusta juuri tälläisenä kuin olen.
Hänen seurassaan olen onnellinen, on hyvä olla. Jutellaan kaikesta mahdollisesta, nauretaan ja välillä itketäänkin. Viime päivien aikana olen tuntenut aivan pakahduttavan suuria tunteita tätä ihmistä kohtaan. Helppoa ei aina ole ollut, eikä pidäkkään olla.
Äitini sanoi joskus, että rakkaus on tahtolaji. Se on miusta hyvin sanottu ja olen sen huomannut.
Pointtia tässä tarinassani ei juurikaan taida olla. Piti vain jonnekkin saada purkaa tämä hyvä olo. Muillekkin kuin omalle miehelle, koiralle ja kissalle :)
Tai ehkä pointti onkin se, että ei pidä luovuttaa. Ei koskaan. Kun ei ikinä tiedä, mitä elämällä on vielä tarjottavanaan. Voi olla huonoja päiviä, itkettää ja masentaa, mutta hyvä asia on kuitenkin se, että elämä kulkee eteenpäin ja voi yllättää juuri sellaisella hetkellä kun sitä vähiten odottaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti